Ihminen voi sitten olla kummallinen. Olen viime aikoina lukenut Jan Guilloun kolmiosaista kirjasarjaa, jonka sain lainaksi ystäviltäni. Eilen aloitin sarjan viimeistä osaa aamulla. Käytiin välillä murun kanssa asioilla, ja heti kun palattiin kotiin kävin taas kirjan kimppuun. Hädin tuskin maltoin ruokaa välissä tehdä, siinäkin samalla, kun odotin perunoiden valmistumista, nojailin keittiötasoon nenä kiinni kirjassa.

Olin ihan yllättynyt kun kello tuli yhdeksän illalla ja muru tuli nukkumaan. Sen piti herätä yöllä kolmen aikoihin ja lähteä töihin, joten se meni aikaisin nukkumaan. En käytännössä ehtinyt tehdä murun kanssa eilen mitään yhdessä, se puuhaili omiaan ja minä luin. Niinkuin mulla ei olis aikaa lukea silloin kun olen yksin kotona ja muru töissä. Mutta kun... kirja vei mut mennessään.

Siirryin lukemaan olkkariin, ja niinhän siinä sitten kävi, että kun murun kello herätti vähän ennen kolmea, olin vieläkin sohvalla lukemassa. Väsytti kyllä jo, mutta kun oli enää niin vähän kirjasta jäljellä, en malttanut lopettaa. Ja sitä paitsi, ajattelin että pahimmassa tapauksessa herätän murun sänkyyn kömpiessäni, ja sit se ei ehkä saa enää unta. Kummastuneen näköinen naama tiirasi minua makkarin oven raosta, kun muru tuli etsimään että missä oikein olen, kun toinen sängyn puolisko oli ihan tyhjä.

Luin sängyssä murun lähdön jälkeen vielä viimeiset sivut, ja ehkä noin neljän maissa viimein laitoin valon pois ja kävin nukkumaan. Onneksi ei ollut aamulla mihinkään menoa, joten nukkua posotin puoleenpäivään.

Yöllä näin unta miekkataisteluista ja hulmuavista viitoista. Ja nyt on ihan outo olo, kun en voikaan enää lukea Arn Magnussonin seikkailuista.

Hölmö!