Suomessa ollessa taas tottui niin siihen, että pääsee joka päivä ulos ja kävelemään, että kun täällä meni pari päivää sisätiloissa alkoi eilen pää pakahtua. Pakko päästä ulos!

Sehän ei ole enää mikään ongelma, lämpötilat ovat laskeneet kolmenkymmenen tienoille. Joten ei kuin lenkkarit jalkaan, lenkkivaatteet päälle, soitto ystävälle tiedotukseksi: varaudu, olen tulossa! Lähdin matkaan juuri ennen auringonlaskua jolloin oli vielä valoisaa, ja puolen tunnin päästä olin perillä ystäväni luona hikisenä mutta onnellisena. Ja pää paljon kevenneenä. Illalla pimeän aikaan sama reitti sitten takaisin. Olimme varmaan paikallisten silmiin aika kummallisia. Olin kaukaa viisas ja ostin Suomesta heijastinnauhan, jonka voi kietoa käsivarteen, joten minä loistin nauhoineni kauas kuin majakka. Ystäväni saattelivat minut yli puolimatkan pienen poikansa kanssa, ja tienvarressa pyöräilevä pyöräilykypäräinen lapsi on täällä todella harvinainen näky. Tällä seurueella patikoimme tyytyväisinä sään muutoksesta. Heijastin tuntui auttavan, sillä autot hidastivat kohdalla eivätkä ohittaneet kylkeä hipoen. Taskulamppuakin välillä käytin, välttääkseni pahimmat kuopat tiessä ja kuivuneet kikkareet (aasin, hevosen, kamelin, koiran?) tienreunassa.

Mahtavaa!