Tänään tulee murulle kaksi vuotta täyteen Bahrainissa asumista (uskomatonta, eikö totta?). Tuossa pidettiin vohvelikekkereitä ja muisteltiin itse kunkin ensitunnelmia maassa. Minulla se alkoi jo Frankfurtissa lentokoneeseen astuessa, tai oikeastaan koneeseen pääsyä odotellessa muita matkustajia tarkkaillessa. Naisten vessassa Frankfurtin kentällä puettiin tohinalla abayoja päälle ja muutenkin kanssamatkustajat olivat ulkonäöltään ja vaatetukseltaan erikoisia. Koneessa kuulutukset annettiin myös arabiaksi, ja tv-ruudussa pyöri välillä kanava, josta pystyy näkemään mekan sijainnin koneen asentoon nähden, jos haluaa kesken lennon rukoilla.

Bahrainin lentokentälle päästyä koneen ikkunasta näkyi tasainen vaaleanruskea maisema ja laatikkomaisia pieni-ikkunaisia rakennuksia. Kun lentokoneen ovi avattiin, vastaan tulvahti lämpimänkostea ilma. Pitkät housut alkoivat tuntua tukalalta. Kaapuasuisia ihmisiä alkoi näkyä lisää, viiksekkäät, tuimailmeiset passintarkastajat vähän jännitti, laukkua ei ensin löytynyt hihnalta kunnes tajusin, että apupojat olivat jo nostelleet laukkuja pois hihnalta sitä mukaa kun ne saapuivat, ja omani oli jo hihnan vieressä. Laukku trolliin, liukuovien läpi ja murun syliin. Ihanaa!

Muharraqin saaren läpi Hooraan murun valkkaamaan kotiin. Matkalla muistan ihmetelleeni tienvierustan palmuja. Sekin on jäänyt mieleen, miten muru ajeli autolla ympäri Bahrainia kuin vanha tekijä, vaikka oli ratissa vasta toista päivää. Muut muistikuvat pitää varmaan tsekkailla sen aikaisista blogikirjoituksista.

Mutta tosiaan, hassua, kaks vuotta mennyt niin että hups vaan!