Piipahdettiin T:n kanssa Dublinissa! Ensimmäinen ajatus kun noustiin koneesta oli, että onpa kylmä! Ajattelin jo hetken että lämmönsäätelyni on mennyt ihan sekaisin lämpimässä maassa oleskelusta. Mutta sitten tajusin, että olin vain väsynyt yölennon jälkeen, joten aikaisen aamun viima iski luihin ja ytimiin. Oikeasti Dublinissa oli ihan lämmin, ilman hanskojakin pärjäsi. Ja takki auki.

Heti ensialkuun ostimme takuuvarmat sateenkarkoittajat suojellaksemme oleskeluamme sademaassa: ostimme sateenvarjot. Ostos kannatti, kertaakaan ei enää sen jälkeen satanut. Lopun ajan kulutimme kiertelemällä joulunalusviikonlopun ruuhkassa. Ihmisiä oli todellakin liikkeellä PALJON. Sinnikkäästi jaksoimme kuitenkin, kahdeksan tuntia putkeen ruuhkaisissa kaupoissa on minulta jo iso saavutus. Tuloksena kahdet kengät (Bahrainissa kengät ovat ihania, mutta minulle usein liian kapeita), läjä leffoja (Bahrainissa on huonot valikoimat ja kallista) ja T:lle kauan kaivattu cappucinokone! Paljon enemmänkin olisi voinut ostaa, kirjakaupat näyttivät houkuttelevilta ja joulukrääsää oli tarjolla enemmän kuin tarpeeksi. Mutta hillitsimme itsemme. Yksi asia tosin unohtui ostaa: suodatinpusseja suomalaiseen kahvinkeittimeemme. Niitä saa täällä ajoittain kaupasta, mutta nyt emme ole onnistuneet hetkeen löytämään, ja T on juonut viime ajat murukahvia.

Olen lapsesta saakka (serkun aivopesemänä) ollut ihastunut Englantiin. Kävin Lontoossa taannoin kahtena vuotena peräkkäin kun en ensimmäisen kerran jälkeen saanut tarpeekseni sen vilinästä, viime keväänä ihastelin Englannin maaseutua silmät ymmyrkäisenä ja nyt tykkäsin myös Irlannista. Irlantilaiset ihmiset ovat ihanan iloisia, ainakin näin pikaisen turistin näkökulmasta. Passivirkailijan kanssakin heti rupattelin pitkät pätkät. Jos joskus menemme uudestaan Irlantiin, on pakko kyllä vuokrata auto ja lähteä kiertelemään maaseutua!

Yksi asia joka pisti silmään oli kaduilla hoipertelevat humalaiset ihmiset. Suomessahan he ovat myös tuttu näky, mutta kun täällä Bahrainissa niitä ei näy yhtään, niin nyt se tuntui oudolta. Mutta mikäs siinä, irlantilainen olut on hyvää. Ja tosi hyvää siideriäkin juotiin. Täysinäisistä pubeista ei kyllä tunnelmaa puutu!

Taas on pakko avautua lentomatkasta: jouduin takaisin tullessa istumaan naisen ja noin vuoden vanhan pojan viereen. Paikallinen lastenkasvatus kun on mitä on (lue:erittäin vapaata), matkasta tuli hermoja koetteleva kokemus. Reilun seitsemän tunnin matkasta poika nukkui vieressäni puolet (Luojan kiitos), ja toisen puolen huusi suoraa huutoa korvani juuressa. Nipisti minua kerran kipeästi, hakkasi kaikella käteensä osuvalla kylkeäni ja teki kaikkensa saadakseen huomioni. Minä itsepäisenä suomalaisena en katsonut poikaan päinkään, ajattelin että sen jälkeen en ainakaan saa hetken rauhaa! Mitä teki äiti? Ei mitään, hyssytteli voimattomasti ja torui nipistämisestäkin vasta sen jälkeen kun mulkaisin poikaa vihaisesti.

Nyt on pakko vielä manita, että en tosiaankaan ole mikään lapsien vihaaja. Olen ollut vuosikaudet päiväkodissa töissä, ja tulen yleensä lasten kanssa hyvin toimeen. Mutta ehkä juuri siksi että lastenkasvatus on joskus ollut ammattini, en voi sietää paikallista tapaa kasvattaa lapsia. Lapset tuntuvat täällä saavan tehdä mitä haluavat, ilman mitään rajoja. Vanhemmat juoksevat sitten perässä minkä ehtivät tai jaksavat. Tuloksen voi vai arvata.

Ymmärrän senkin, että joka tapauksessa, kasvatti lapsensa sitten millä tyylillä hyvänsä, seitsentuntinen lento vuoden vanhan lapsen kanssa ei ole vanhemmalle helppoa. Mutta sellaisen seurueen vieressä ei ole kiva istua...

Mutta marina sikseen, oli kiva reissu! Oli kiva nuuhkia syksyistä ilmaa pitkästä aikaa. Joulufiiliskin kohosi kummasti kun kuunteli joka puolella raikaavaa joulumusiikkia ja katseli jouluista maisemaa.