Kuulimme muutama viikko sitten uutisia, että täältä vajaa vuosi sitten pois muuttanut uusiseelantilaisperhe on päättänyt muuttaa Bahrainiin takaisin. Uutinen sinänsä on ihana, perhe oli todella mukava, ja jäimme kaikki kaipaamaan heitä kun he lähtivät pois. Jäin kuitenkin miettimään sitä prosessia, minkä ulkomaille muutto ja kotiinpaluu saa aikaan ihmisten päässä.

Ulkomaille sopeutuminen vie oman aikansa, eikä se kaikilla onnistu. Tällä kyseisellä perheellä kävi niin, että he jo tullessaan ikään kuin antoivat itsellensä luvan olla sopeutumatta Bahrainiin, ja niinpä alkuinnostuksen jälkeen melkein koko perhe alkoi ikävöidä takaisin kotiin. Vajaan vuoden jälkeen he sitten tekivät päätöksen muuttaa takaisin Uuteen-Seelantiin. Ikävää siinä oli se, että kolmen kuukauden irtisanomisajan jälkeen he alkoivatkin taas viihtyä maassa, joten kukaan heistä ei olisi oikeasti halunnut lähteä kun lähtöpäivä tuli.

Nyt on taas kulunut vajaa vuosi, ja nyt he ovat taas muuttamassa takaisin. Uusi-Seelanti vaikuttikin heistä pimeältä, kylmältä ja kiireiseltä ja he ovat kaivanneet takaisin. Minua vähän huolettaa, että onkohan heillä nyt romantisoitu kuva Bahrainista, ja he muistelevat vain kaikkea hienoa, mitä heillä täällä oli (lämmintä, rentoa, paljon aikaa ja yhdessäoloa) ja ovat unohtaneet kaiken negatiivisen. Toivottavasti ei, sillä en toivoisi heille jälleen uutta huonoa kokemusta.

Kai sitä on itsekin kärsinyt kulttuurishokista, on ollut vaikeitakin hetkiä, mutta päällisin puolin olemme molemmat viihtyneet mainiosti. Suurimmaksi osaksi ehkä siksi, että nyt vihdoin vietämme normaalia perhe-elämää saman katon alla, mutta ehkä myös siksi, että tänne tullessamme tiesimme, että kolme vuotta on sitten paras viihtyä, nimi on paperissa alla, piste. Kun heti aluksi asennoitui siten, että täällä ollaan nyt sitten pitemmän aikaa, on halunnutkin viihtyä.

Kaikki murun työkaverit, jotka allekirjoittivat sopimuksen samaan aikaan, eivät ole viihtyneet läheskään yhtä hyvin kuin me. Luulen, että suurelta osin se johtuu siitä, että vaimo ei ole viihtynyt. Kotirouvan arki Bahrainissa ei aina ole helppoa, varsinkaan sellaiselle, joka on itse tottunut käymään töissä. Miehen lompakolla eläminen käy välillä luonnon päälle itselläkin, myönnetään. Mutta sen kestää, kun ajattelee että se on vain tämä hetki, myöhemmin on kaikki toisin. (Muru aina suunnittelee jäävänsä joskus opintovapaalle, jolloin minä elätän hänet :-) ). Moni murun kurssikavereista on joko jo pyyhkinyt Bahrainin tomun jaloistaan tai on lähtemässä, vaikka sopimusta onkin vielä runsas vuosi jäljellä. Viis sitoutumuksista, siis.

Muru ei aio sopimustaan rikkoa, eikä meillä toisaalta ole vielä minkäänlaisia suunnitelmia sen suhteen, mitä tapahtuu kun kolme vuotta tulee täyteen ensi vuoden syyskuun lopussa. Jäämmekö tänne, muutammeko johonkin lähimaista, Eurooppaan, jonnekin muualle, rasti ruutuun.

Bahrain on maa, jossa monet käyvät vain kääntymässä. Expatit solmivat täällä usein edullisia työsopimuksia, joten täällä käydään keräämässä elämänkokemuksia ja kartuttamassa pankkitiliä (me ei juuri olla omaa tiliämme kartoitettu, sen pitää huolen säännölliset matkat ulkomaille, hih). Niinpä elämää täällä leimaa se, että tutustuu uusiin ihmisiin, jotka sitten taas jossain vaiheessa lähtevät. Tulemista ja menemistä, sitä tämä on.

Me ei siis olla vielä lähtökuoppia kaiveltu, mutta kai sitä pitäisi pikku hiljaa alkaa tutkailemaan pohjaa lähitulevaisuuden ratkaisuille.

Kulttuurishokkiin palatakseni, mahtaisi olla aikamoinen shokki meikäläiselle palata taas Suomeen. Osaisinkohan edes?