Muurahaiset yrittävät tehdä sinnikästä aluevaltausta kotiimme. Pelkään, että pian häviämme taistelun. Tänä aamuna nautimme syksyn ensimmäisen aamupalan terassilla hemmottelevassa auringonpaisteessa. Sen jälkeen muru innostui siivoamaan terassin lattiaa, sillä aikaa kun minä hautauduin tietokoneen ääreen ja gradupapereihin. Hetken päästä terassilta kaikui kehoitus tulla katsomaan. Yksi terassin katoksen tukipilareista kuhisi muurahaisia, pilarin juuri oli jo ehditty jyrsiä täyteen reikiä. Onneksi olemme varustautuneet hyönteismyrkyin ja pian terassilta kerrottiin raportti, missä kuvattiin miten paikalleen jääneet muurahaiset olivat kokeneet tylyn kohtalon eli kuolleet ja paikalta paeta tajunneet olivat jääneet henkiin. Vielä suihkaus toisenlaista myrkkyä, eikä jälkeäkään muurahaisista. Mihinkähän lie paenneet. Eloonjääneet siis. Meidän terassille eivät hetkeen tule, se on niin täynnä myrkkyä.

Sisällä on käynnissä hyökkäys toisella rintamalla. Melkein kolmesenttiset, kovakuoriset (rusahtavat kovaäänisesti, kun niiden päälle astuu) jättimurkut risteilevät ristiin rastiin tehden tiedustelutyötä. Ne ilmestyivät hirmuhelteiden hellittäessä, ja niitä on miltei mahdoton saada täysin tuhottua. Sisälle kun ei viitsi ihan yhtä paljon myrkkyä viljellä kuin ulos. Käymme ikuiselta tuntuvaa väsytystaistelua tehden täsmäiskuja sinne, missä murkkuja kulloinkin eniten vilisee.

Mutta yksi asia on kuitenkin äärimmäisen lohduttavaa: tänä syksynä en ole nähnyt sisällä ensimmäistäkään torakkaa! Viime vuonna samaan aikaan tuhosin (lue: hakkasin kengällä) niitä viikoittain ainakin muutaman. On siis edes jotain josta voi olla onnellinen!