Anna ihmemaassa herätti miettimään murua.

Me tavattiin murun kanssa reilut seitsemän vuotta sitten, ja alusta lähtien ollaan oltu erottamattomat. Olin aluksi ihan ihmeissäni, ajattelin että ei tämä voi olla näin helppoa, tähän on varmasti kätketty joku juju, joku hyppää kohta nurkan takaa ja huutaa ei vaiskaan. Mutta kukaan ei tullut huutelemaan, ja minäkin vihdoin uskoin, että tämmöistä tämä tosiaan on. Että voi siis löytää yhtäkkiä ihmisen, jonka kanssa on heti helppo olla. Olen ihan varma että olen löytänyt puuttuvan puoliskoni.

Ei yhdessäolo ole myrskytöntä ollut. Tussahdetaan toisillemme vuorotellen. Minä hermostun, ja silloin paukkuu ovet ja keuhkojen tilavuutta ja toimintakykyä testataan. Muru enimmäkseen vain jupisee ja motkottaa, kunnolla se suuttuu harvoin. Mutta kun ei sitä kumminkaan jaksa olla kauaa vihainen, kumpikaan.

Yleensä päivät menee niin, että kesken kaiken pitää pysähtyä halaamaan, ihan vain siksi että toinen on siinä ja on minulle tärkeä ja ihana. Ja oma!