Enää pari päivää, ja sitten hyvä ystäväni muuttaa Bahrainista takaisin Suomeen. Olen onnistunut suurimman osan aikaa työntämään ajatuksen pois mielestäni, mutta nyt se alkaa olla aika mahdotonta, niin vähän aikaa on enää jäljellä. Voi kuinka haikeaa ja surullista! Yhtä surullista on se, että joulun luopumaan tärkeästä leikkikaverista, perheen pienestä pojasta! Tänään vielä ehdittiin rakentaa legoista parkkitalo ja järjestää sinne kasoittain pikkuautoja, olla hippaa ja kutitusleikkiä ja hieman piilosta.

Kenelle minä nyt soitan kun juorututtaa? Ja kenen kanssa puhutaan syvällisiä naisten asioita päivän lepohetken aikaan? Kenen keittiöön raahaan kassikaupalla leivontatarvikkeita ja kenen sähköuunia lainaan?

Bahrainissa asumisen suurin ilo on se, että tutustuu uusiin ihaniin ihmisiin ja saa heistä rakkaita ystäviä. Mutta voi kuinka kamalaa on se hetki, kun he muuttavat pois!

Ei tätä kestä, pakko ajatella jotain muuta.